Muistelot 21.12.2009, Joulutarina vuodelta 1955
Lapsuudenkotini oli pienviljelytila, jonka vanhempani olivat ostaneet rappiotilassa eläkeläisnaiselta, joka ei ollut kyennyt sitä hoitamaan. Isä kulki talvisin savotoilla lisätienistiä saadakseen. Muutoin elimme lähes luontaistaloudessa, maito, voi, perunat, juurekset ja vilja tulivat omalta tilalta. Marjoja ja sieniä poimittiin lisäsärpimeksi.
Oli vuosi 1955 ja joulu lähestyi. Sitten tapahtui takaisku, josta äitini on kirjoittanut seuraavasti: Pienen navetan viileässä hämärässä ainoa lehmä punataudissa. Jo ovelle kuulen sydämen jyskytyksen. Pullossa lääkettä, kansanparantajan tekemää. ”Jos kuulet sydämen pompotuksen, mikään ei auta.” Tiehen vaihtuivat karjapolut. Ei kuole minulta enää lehmä. Syvällä minussa on se hirsinavetta. Sen viileässä hämärässä olen sykkyrässä, ettei mikään koskisi.
Kansanparantaja oli oikeassa ja ainut lehmä kuoli. Muistan, miten katkerasti äiti itki. Vähien rahojen oli riitettävä vielä maitoon ja voihin, jotka ostettiin naapurista. Meitä oli kolme lasta, minä keskimmäisenä 6-vuotias. Jouluaaton lähestyessä kuulin vanhempieni huokailevan, tuleekohan joulu meille ollenkaan sinä vuonna. Isä oli aiemmin käynyt kirkolla, niin kuin silloin sanottiin ja ostanut riisiryynejä, lipeäkalaa, rusinoita ja laatikollisen omenoita. Kinkkua varten oli teurastettu sika, jota oli kasvatettu keväästä asti. Se ei ollut mikään dieettipossu, vaan ihraa oli pinnassa paksu valkoinen raita.
Ja tulihan se jouluaatto ja joulu – köyhyydestä huolimatta. Illan tultua menimme savusaunaan, jota emme silloin osanneet arvostaa. Pikemminkin harmitti, kun siellä nokeentui enemmän kuin puhdistui. Löylyt olivat kyllä hyvät. Punaisina ja paljain jaloin me lapset kirmasimme sadan metrin matkan saunalta tupaan, jonka äiti ja isosisko olivat siivonneet parhaansa mukaan. Nurkassa seisoi iso joulukuusi, jossa oli muutama elävä kynttilä ja suomenlippuja nauhassa. Muutama karkkikin oli, mutta niissä oli puutapit sisällä, kun yritimme niitä salaa syödä.
Söimme jouluaterian, jossa oli kaikki nykyajankin joulupöydässä tarjottavat ruoat omien lanttu- ja porkkanaviljelysten, sekä possuraukan ja suolasienien ansiosta. Voi että riisipuuro ja rusinasoppa maistuivat hyvältä. Harvinaista herkkua! Kun olimme syöneet, ovelta kuului koputus. Pikkuveli ja minä menimme äidin selän taakse piiloon. Ovesta tuli pienikokoinen pukki, jolla oli naamari partoineen, takki väärinpäin käännettynä ja huopatossut. Vaikka olin sen ajan lapsien tapaan arka ja ujo, möläytin sen enempiä ajattelematta:” Tuo on Liinu-täti!” Hän oli nainen, jolta vanhempani olivat ostaneet tilan ja joka oli jäänyt meille ns. syytinkiläiseksi. Sitten tuli häpeä ja nolous, mitähän pukki nyt minusta ajattelee. Yritin mutista jotain anteeksipyynnön tapaista.
Tuli lahjojen vuoro. Me lapset saimme kukin samanlaisen lahjan. Sinipunakynän ja paketin paperinenäliinoja, nekin Liinu-tädin ostamia. Äiti sai lahjakortin Valittujen Palojen seuraavan vuoden tilauksesta ja isä sai äidin kirjoittaman runon. Ja uskokaa tai älkää, kukaan meistä ei sanonut, että emmekö me muuta saaneet. Olimme tyytyväisiä, että joulu oli sittenkin tullut. Saunapuhtaina ja vatsa täynnä jouluherkkuja kuuntelimme radiosta Taatan (F.E. Sillanpään) joulupakinan ja menimme ajoissa nukkumaan, että jaksamme kuunnella joulupäivän aamuna jumalanpalveluksen radiosta.
Kun kerron omille lapsilleni lapsuusmuistojani, he sanovat, ettei kenelläkään ole voinut olla noin kurjaa. En kuitenkaan itse muistele lapsuuttani pahalla. Emme tienneet paremmasta emmekä osanneet mitään vaatia tai odottaa. Toisaalta meidän kaikkien olisi hyvä miettiä, tuoko raha ja kaikenmaailman krääsä meille onnea. Mielestäni ei.. Tuhlaa rakkautta, sytytä tuikkuja, kutsu tontut ja enkelit kylään. Kata pöytä sydämen kamariin, anna onnen ja joulun tulla.
Rauhaisaa ja Siunattua Joulua toivottaa Marjatta Valta-Kurki, sosiaalisihteeri
AUGUST WALTA 3.10.1871 – 4.7.1950
Syntyi Liisa ( os. Räihä ) ja Aappo Waltan ainoana lapsena, saaden neljän aikuisen jakamattoman huomion ja hoivan. Oppi varhain lukemaan ja kirjoittamaan. Kotona luettiin paljon, heillä oli iso kirjasto ja heille tuli ajan tärkeimmät päivä- ja tieteislehdet. Lukemisesta tulikin hänen elämänsä tärkeimpiä harrastuksia.
Kansakouluun hän pääsi ensimmäisten oppilaiden joukossa Lapinlahden kirkonkylälle. Koulukortteeria hän asui ”vanhan rouvan” luona, joka oli ruotsinkielinen. Näin hän oppi käytännössä kyökkiruotsia. Kädentaitoja hän kehitti käymällä käsityökoulun. Isänsä kirjeitä ja asiakirjoja hän kirjoitti puhtaaksi, ja näin sai hyvää valmennusta asiointi- ja kunnallistehtäviin.
Koulupoikana hän pääsi ukkinsa lautamies Abraham Waltan mukana Iisalmeen, matkat taitettiin venheellä soutaen ja purjehtien. Reitti kulki vielä silloin Väisälänmäen länsipuolelta.
Myöhemmin matkoja tehtiin Helsinkiin ja Pietariin, niistä matkoista riitti muistelemista vanhoilla päivilläkin. Hänen nuoruusvuosina Lapinlahti itsenäistyi, sai uuden kirkon, kansakoulun ja rautatie valmistui. Kunnallishallinto haki muotoaan, jota ensin oli ukkinsa ja sitten isänsä useita vuosikymmeniä kehittämässä Lapinlahden kunnallishallintoa, myös Augusti oli monipuolinen mies vaikutti paikkakuntansa asioihin toimien kunnanhallituksessa, lautamiehenä, kirkon luottamustehtävissä mm. alttaritaulun teettämistä hän kannatti paikkakunnan taiteilijalta, perusti nuorisoseuran Viitasalmelle, joka muuttui myöhemmin Viannannuorisoseuraksi.
Aviotuttuaan hän osti maatilan Maaningalta ks. Suomen maatilat, osa IV isoksi kasvaneelle perheelleen. Tila tunnetaan nykyisin Korppilana. Ensitöikseen hän joutui rakennuttamaan kansakoulun omalla kustannuksellaan, että lapsille tuli siedettävä koulumatka. Hankki tilalle nykyaikaiset maanviljelyskoneet ja välineet.
Sortovuodet olivat Augustille vaikeiden päätösten aikaa. Hänestä tuli Aktiivinen itsenäisyysmies. Osallistui Kuopion ja Viipurin valtaukseen.
Talvisodan uhatessa hän oli viemässä joukkoja linnoitustöihin joihin itsekin osallistui. Talvisodan aikana hän toimi sotatoimitehtävissä kotirintamalla.
Leskeksi jäätyään hän solmi uuden avioliiton. Perintötalonsa hän luovutti pojalleen ja Korppilan toiselle pojalle. Saahkari nimisen tilan hän myi ja osti sitten Kestilästä nykyaikaisen maatilan ks. Suomen maatilat osa IV.
30-luvun talouslama sotki suunnitelmat kun kiinteät omaisuudet ja metsät menettivät arvonsa, lisäksi hän oli hyvyyttään liian antelias takaaja, takauksista ja kiinnityksistä pankit myivät maatilan pakkohuutokaupalla.
Kestilästä hän palasi perheineen Lapinlahdelle rakennuttamaansa omakotitaloonsa.
Vuosisadan alussa kulkuyhteydet olivat heikot, siksi hän hankki laivan, jolla sai liikennöityvä helpommin perheineen ja tehtyä kaupunki ja jopa huvimatkoja. Kerrotaan, että 20-luvulla Augusti oli perheineen juhlissa Runnilla, Laivaa oli tullut katsomaan G.G.Mannerheim. ja oli kysellyt laivankannella leikkineiltä lapsilta ”ketä omistaa näin soman purren”.
Laivan käyttökausi oli lyhyt vuodessa, siksi hän rupesi ajamaan maanteiden rakentamista ja samalla myös tuotantolaitoksia, kuten meijereitä, sahoja, myllyjä ja nahkatehtaita, joita tarvittiin paikallisten tuotteiden jalostamiseen.
Saaristotie toteutuikin, mutta vasta hänen kuolemansa jälkeen. Autoilusta hän kiinnostui niin että kävi autokoulun Helsingissä ja osti samalla auton itselleen. Puhelimen ja sähköt hän hankki perintötaloonsa jo 20-luvulla.
Yhdistys- ja järjestö-toiminnassa monessa mukana, Pellervoseurassa, osuuskaupassa, Kuopion isänmaallisessa seurassa ja oli rakennuttamassa Viantaan nuorisoseurantaloa.
Savutuvan perinteellä hän rakensi v-39 vapaa-ajan asunnon, josta tuli suosittu kyläpaikka sukulaisille ja ystäville.
Kansanperinne – elintavat, luonnonmukainen maaviljely, säiden ennustus, kansanparannustiedot ja taitot olivat hänellätarkasti muistissa.
Luontaislääkintäohjeita hän täydensi ns.Viekin Akan ohjeilla. Kotieläimet ja läheiset saivat monesti Augustilta parantavan avun. Murheissaan moni kääntyi hänen puoleensa, silloin Augusti voi soittaa äitinsä vanhalla virsikanteleella lohduttavan sävelmän .
Metsästys ja kalastus säilyi hänellä tärkeänä harrastuksena koko elämänsä ajan. Keväisin oli kiire lahnan pyyntiin, talvella kettujahtiin ja teerien kuvilta ampumiseen. Hän oli hyvä ampuja ja hyviä aseita hän ihaili. Ylitse muiden oli setänsä tekemä rihla. Reservikomppaniassa hänet palkittiin ”hyvästä ammunnasta” kirjapalkinnolla vuonna 1896 no 61 Walta.
Lautamiehen ja kunnallisista luottamustehtävistä hänelle tarjottiin Herrastuomarin titteliä ja sitten kunnallisneuvoksen arvoa, joita hän ei ottanut vastaan. Vaatimattomana ihmisenä hän viihtyi kotikutoisissa, eikä koreillut muutenkaan.
Asiointia ja asiakirjojen laadintaa riitti , sanoivat, että ukilla on taskussa mukana aina mustepullo ja kynä. Perunkirjoitukset, pesänselvitykset, kauppa- ja velkakirjat hän laati käsinkirjoittaen. Vielä kuolinpäivänään hän laati useita asiakirjoja ja ne nimismiehelle.